Kuin karhut

(haukotus) minusta ei olekkaan kuulunut vähään aikaan. Siihen on kyllä pätevä syy, olen nukkunut.       

Välillä olen herännyt ottamaan torkut ja sitten taas nukkumaan. Olemme Marren kanssa oikeastaan nukkuneet koko talven, kuin karhut, Mami sanoo. Minä en kyllä tiedä mikä se sellainen "karhu" on. Kysyin Marrelta ja se arvelee sen olevan jonkinlainen koira.

Me olemme lähdössä pitkälle retkelle maailmanlopun päivänä. Menemme katsomaan lelupuuta ja mustaa koiraa. Minä en oikein ymmärrä sitä maailmanloppua. Ruoka loppuu kun sitä syö, mutta mikä se maailma on? Marrekaan ei tiedä.

 Sen mustan koiran minä muistan. Olin silloin ihan pieni, eikä se tykännyt minusta koska en osannut leikkiä. Marresta se tykkäs. Nyt minun pitäisi olla iso kissa ja osata leikkiä sen kanssa.
Se lelupuu minua kyllä kiinnostaa. Onkohan siinä hiiriä vai palloja?
Hohhoijaa!!! Taidampa mennä takaisin nukkumaan. Kestääköhän tätä talvea vielä pitkäänkin? Yritän kyllä nukkua tasapuolisesti  Mamin, Marren ja itseni kanssa. Onhan minun työni olla kaikkien ilona!

Mona in Memoriam

(Mami kertoo) 5.12 tuli kuluneeksi vuosi rakkaan kissani menehtymisestä. Vaikka asia Monan iän vuoksi ei tullut suurena yllätyksenä, suru oli todella valtava. Suhteeni Monaan oli erikoinen, me kuuluimme niin kiinteästi yhteen etten olisi voinut edes kuvitella sellaista olevan ihmisen ja lemmikin välillä.

Ensimmäinen tutkimusmatka

 Mona syntyi 27.5.1995 neljältä aamuyöllä kissani Meten nuorempana pentuna minun toimiessa kätilönä. Mette oli synnytyksestä niin poikki, että alkoi nukkumaan Monan istukan ollessa vielä sisällä, toisen pennun ryömien kiljuen oman istukkansa kanssa toisessa komerossa! Siinä iski jo pienoinen paniikki, mutta selvisimme kaikki, myös minä, tilateesta lopulta kunnialla. Jo päivän vanhana Mona ryömi kädelleni, johon uinahti nukkumaan.
Raidallinen pienokainen oli poikapentu nimeltään Moria, keskimmäinen pennuista tuli perätilassa,juuttui synnytyskanavaan eikä selvinnyt.
Mona oli luonteeltaan älykäs, muttei kovin leikkisä. Se oli erittäin hellyydenkipeä ja nuorena pahoitti mielensä jollei saanut tarpeeksi huomiota ja meni piiloon suremaan pitkiksikin ajoiksi. Vanhempana se osasi ottaa haluamansa huomion.

Ulkoruokinnassa. Mette, Moria ja Mona

Mona ja pikkuinen Marre

 Lisäksi se osasi olla todella pitkävihainen. Sen tavallisin murjotusaika oli kolme päivää, mutta Marren tultua, se murjotti jopa kaksi kuukautta! Kissa jota piti silittää 24/7 ei antanut minun koskea itseensä kokonaiseen kahteen kuukauteen!! Muut saivat kyllä silittää ja pennustakin se piti huolen vaikkei ollut sitä halunnut. Yhtä itsepäinen se oli kaikissa asioissa. Jos se jotain halusi, se jaksoi siitä jankata vaikka kuukausia ja loppujen lopuksi se sai aina tahtoinsa läpi. Mona oli nk. hoitajakissa ja sillä oli vakaa usko etten kyennyt tulemaan toimeen ilman sitä, tai ylipäätään kissaa. Viimeisinä päivinä se lisäsi Marre-paran ahdinkoa yrittämällä siirtää sille itselleen omimiaan tehtäviä. Huomasin Marren kyllä yrittävän, mutta sen luonteeseen ei kuulu sairaitten hoivaaminen, eikä laumasta huolehtiminen.
Talvella 2010-2011 Mona oli 15,5 vuotias ja sen kunto alkoi romahtamaan. Nelikiloinen kissa kutistui reilusti alle kolme kiloiseksi. Mennessämme eläinlääkäriin en ollut varma tulemmeko enää takaisin. Nivelrikko ja kuluneet hampaat kuuluivat ikään, mutta verikokeista selvisi huonon kunnon syy, erittäin paha kilpirauhasen liikatoiminta. Usean eläinlääkärikäynnin jälkeen löytyi vihdoin lääkeannostus millä arvot saatiin kuriin. Tabletti aamuin illoin. Yritin syöttää rakkaalleni herkkuja jotta paino nousisi, mutta turhaan. Kesästä se onneksi jaksoi vielä nauttia. Se oli elämänsä ensimmäiset kuusi vuotta kulkenut ulkona vapaana ja muutettuamme vaarallisemmalle alueelle, se nopeasti tottui ja tyytyi valjaisiin. Mutta sinä kesänä se käveli portaiden ohi suoraan hissille. 
Alkutalvesta rakkaan pentuseni terveys romahti. Se ei jaksanut liikkua, nukkuikin ruokakupin vieressä. Eikä siihen saanut koskea. Uskottelin itselleni että kyse on kilpirauhasvaivasta, etteivät lääkkeet tehoa. Kyse oli paljon pahemmasta. Tutkiessaan Monaa eläinlääkäri sanoi, että nyt ovat asiat todella huonosti. Asia varmistettin ultralla. Pernassa oli kasvain. Eikä näin iäkkäällä kissalla ollut toivoa selvitä pernanpoistosta. 

Rakkaani oli mentävä.
Myöhemmin ymmärsin molempien kissojen ollen tilantten tasalla paremmin kuin minä turhine toiveineni.
Marre itki viikon sylissäni ja nyppi surusta hännästään karvat pois, eikä sillä ole vieläkään yhtä tuuhea häntä kuin ennen. Se karkaili rappukäytävään ja juoksi portaita ylös ja alas ulisten täyttä kurkkua. Sydän siinä särkyi.
Minun on vaikea kirjoittaa kun kyyneleet sumentavat näön.
Mona Metentytär, oma rakkaani, kiitos kun vietit 16,5 vuotta kanssani.
Nuku hyvin.

Smarre, 4-vuotta

 

28.11 me juhlittiin Marren synttäreitä. Se on nyt yhtä monta vuotta kuin minulla on tassuja. Se sai synttärilahjaksi herkkupurkin ja lihatikun, jotka jakoi ystävällisesti minun kanssa. Minä täytän tänään 7kk, mutta en ole saanut ainakaan vielä mitään. On melko hassua, että tänä aikana kun olen tuntenut Marren sillä on ollut vain yhdet synttärit ja minulla vaikka kuin monet.

Lumi meni pois ja tuli takaisin ja toi mukanaan ulos kylmän, niinkuin jääkaapissa. Tätä sanotaan "talveksi". Nyt minä ymmärrän kokonaan lauseen "Marre on talvipentu", paitsiettä kamalan iso se on pennuksi.
Mami yritti ripustaa valohäntiä (minä autoin ja välillä juoksimme peräkanaa kun löysin hyviä leluja), mutta se ei aivan onnistunut kun toiset hännät lakkasivat palamasta heti kun ne saatiin ikkunaan.
Sitten me paistettiin torttuja. Siitä ei saatu kuvaa, koska Mamilta meni kaikki aika siihen kun hätisteli minua pois vaikka yritin vain koemaistaa!! Söin minä myöhemmin melkein kokonaisen tortun. Mami halusi syödä sen sillä otti lopun pois. Ei se haitannut, sillä toikihan minäkin jaan herkut muiden kanssa. Sitäpaitsi olin jo saanut masun täyteen.

Minustako eläinlääkäri?

Minä en ymmärrä Mamia sitten ollenkaan. Hän ei osaa päättää mitään. Ensin sanotaan että "Ei. Noin ei saa missään nimessä tehdä" ja sitten yhtäkkiä niin juuri pitääkin tehdä.

Tarkoitan minun masulankoja. Kun ei niihin saanut koskea. Laitettiin oikein vaate päälle etteivät ne vain lähde pois ja kiellettiin painimasta. Me oikeesti kysyttiin Marren kanssa saako jo painia, eikä painittu ennenkuin saatiin lupa. Sitten kuulen kun hän puhuu puhelimessa (se on vähän kuin kamera paitsi sieltä kuuluu ääntä kun sinne höpöttää) että pitäisköhän viedä Nekku taas eläinlääkäriin jotta saataisiin ne tikit pois. Kuvitelkaa, TAAS eläinlääkäriin!!! Olinkin ihmetellyt miksi hän oli aiemmin niitä lanka-tikkejä nykkinyt, mutta se tuntui niin ilkeältä, että minulla alkoi häntä väpättämään ja Mami lopetti koko puuhan. Mutta eläinlääkäriin!! Miksei vain sanonut minulle, että voin ottaa ne pois, ei, sanottiin vain ettei saa koskea!
Niimpä minä otin heti kaksi pois ja pitkän nukkumisen jälkeen vielä sen viimeisenkin. Hah!!!

Minulle ei selvinnyt miksi, mutta minulle puettiin taas vaatteita. Minähän olen kissa, en mikään lelu tai koira. Nyt vaatteet olivat vain naruja, eivätkä tuntuneet kovin kummilta, turkki kyllä meni sekaisin. 
Mami on rakennellut ikkunaverkkoa uusiksi, kun minulle on tullut halu kokeilla kaikenlaista kiellettyä ja murtauduin verkon alta. Katselin maisemia huisin korkealta ja tulin kyllä heti kiltisti sisälle kun sanottiin. Minä myös kiipeän verkkoon roikkumaan silloin kun Mami varmasti huomaa. Johtuu varmaan tästä talvesta/syksystä, kun ikkuna ei ole enää kovin usein auki.

Pikku potilas - Osa 2

Kerroin viimeksi, kuinka minua oli raapaistu masuun ja siihen oli ommeltu lankoja. Vaikka olin jo seuraavana päivänä reipas ja riehakas, Mami hyssytteli ja muistutti jatkuvasti Marrea ettei se saa leikkiä minun kanssani. Meihin ei kuitenkaan luotettu ja minut nolattin pukemalla kuin koira aina kun Mami lähti johonkin. En osannut vaate päällä juosta, mikä oli kuulemma tarkoituskin. Mutta riisua osasin!! Se kävi aivan hetkessä! Olisihan se pitänyt arvata että Mami lisäsi kiinnitysnaruja ja riisumiseen meni vähän kauemmin. Tuli lisää naruja, eikä vaate enää lähtenytkään pois. Kunnes Mami tuli kerran kotiin ja ihmetteli miksen tule vastaan. En kai minä voinut, kun olin sohvan takana kamalan onnettomana kapaloituna tiukasti kuin perhonen kotelossaan. Olin saanut takajalat vedettyä sisään ja siihen jäin. Kun vielä onnistuin hiekkalaatikkoreissulla lirauttamaan vaatteeseen pisua, se kiusa onneksi loppui siihen. 
 
Sitten Mami löysi masustani haavan alapuolelta tassun kokoisen patin!! Hän panikoi koko illan ennenkuin pääsi soittamaan aamulla eläinlääkärille. Hän pelkäsi että olen voinut riehuessani repiä sisällä olevat tikit. Siis minua oli ommeltu sisäpuoleltakin!! Miksi??? Yritin selittää ettei minuun satu ollenkaan, turha eläinlääkäriä on vaivata, mutta varmaan arvaatte ettei minua kuunneltu. Ei, vaikka selitin asian matkalla uudestaan useaan kertaan ja kovalla äänellä.
Tällä kertaa oli mukava eläinlääkäri. Täti ei pistänyt eikä raapinut eikä ommellut, silitteli vain masusta. En ymmärrä miksi minun piti sinne mennä silitettäväksi, olisihan se voitu tehdä kotonakin. Eläin-täti kysyi riehunko minä paljon ja alkoi samantien nauramaan, koska olin juuri hyökännyt kaikin tassuin ja hampain kopan ristikon kimppuun.

Uudet hampaat! Vihdoinkin!!

Olin saanut haava masussa riehumisesta tyrän. Kun se ei minua mitenkään vaivaa ja on muutenkin hyvän oloinen, sille ei ainakaan toistaiseksi tarvitse tehdä mitään (Hyvä hyvä!!! Kannatan!!). 
Minulla ei ollut aavistustakaan, että isoilta kissoilta leikataan masu yhtä usein kuin kynnet.. 
Mami ilahdutti Marren sanomalla, että Marren oli tarkoitus kasvattaa minut ja mitä se olikaan saanut aikaiseksi, riehuvan tuhotassun.  Marre ilahtui ja tunsi ylpeyttä noin hienoista kehuista!! Se kertoi olleensa viimeksi yhtä ylpeä kun olin kiivennyt ensimmäistä kertaa yläkaappiin. On hienoa kun meidän työtä arvostetaan. Mami kyllä mutisi jotain että " tämän siitä saa kun antaa ADHD-tapaukselle ystäväksi ja kasvatiksi hyperaktiivisen pennun..."

Sain ekan tunnustuksen
Junnuherra lähetti, merci bien!

 
1.Lempinumero? 
Monta. Meitä kissoja on kaksi, jalkoja neljä ja sitten tulee monta. Mamilla seiska.

2.Alkoholiton suosikkijuoma? 
Kyllä se ehdottomasti on Whiskas-maito.

3.Lempieläin? 
No kissa tietysti! Kärpänen on myös kiva, siis leluna

4.Facebookki vai tvitteri? 
Minä en käytä kumpaakaan. Mamilla on Facebook-profiili, muttei hänkään siellä usein ole.

5.Intohimoni? 
Juokseminen ja kiipeily

6.Suosikki viikonpäivä? 
En erota niitä. Mami tykkää perjantaista

7.Suosikkikukka? 
Kaikki. Olivat ne ruukussa tai maljakossa, minä syön kaikki. Mami tykkää ruusuista.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ __ _ __ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Minä en sitten millään malta sairastaa. Seuraavana päivänä leikkauksesta sinkoilin menemään entiseen tahtiin. Mami ja jopa Marre yritttävät toppuutella. Marrea hirvittää että menisin muka rikki. Enhän minä vessapaperista ole tehty!! Mutta Marre muistelee kauhulla millaista oli vuosi sitten, kun Mona-sisko meni enemmän ja enemmän rikki, kunnes sitä ei enää ollut...

Pikku potilas

Ensinnä, Nekku kiittää Junnua tunnustuksesta. Yritin käydä kiittämässä ja jättämässä kommentin, mutta se olikin melkoisen ylivoimaista. Mikään ei kelvannut.

Kävimme eilen retkellä katsomassa Eläinlääkäriä. Se ei ollutkaan ollenkaan kivaa.
Minut laitettiin koppaan ja kannettiin "autoon". Ja minä aloin huutamaan kovempaa kuin koskaan ennen, Marre unohtui!!! Mutta ei palattu takaisein hakemaan... Sitten toisessa kopassa tuli sisko ja veli. Tunsimme heti toisemme, ainakaan kukaan ei sähissyt. Vaihdoimme siinä kuulumisia ja sitten menimme hirveän pahalta ja pelottavalta haisevaan paikkaan. Siellä meidät punnittiin, veli oli isoin, 3,4kg. Sitten tuli sisko, 3,0kg ja minä olin pienin, 2,5kg.
Tunsin kipeän piston jonka jälkeen minua alkoi nukuttamaan aivan kamalasti...

 Kun heräsin olin taas kotona, mutta en osannut enää kävellä! Nukuin lisää ja useiden nokosten jälkeen alkoi kävely ja hyppääminen taas sujumaan.

Vierailu sairasvuoteella

Toettuani pöpperöstä tunsin masuani särkevän. Katsoin ja minulta oli viety masukarvat ja laitettu ihoon lankoja, niitä sanotaan "tikeiksi". Ymmärtääkseni minuun on tehty terävällä kynnellä haava ja minut on ommeltu kokoon! Marre ja Mami sanoivat tälläisen kuuluvan kissan elämään. Marre ei kuitenkaan osannut kertoa miksi ja Mamin selityksessä ei ollut järjen hiventä. Tietenkään minulla ei voi olla pentuja koska minähän olen pentu!
Aamulla minulla oli jo aivan hyvä ja normaali olo. Yritin näyttää Mamille kuinka hyvin osaan hoitaa haavaa nuolemalla, mutta hän kielsi. Se oli oikeastaan hyvä, sillä haava on melko kipeä. Ensin Mami yritti pukea minulle vaatteen päälle ja sitten laittaa kipeään kohtaan lapun, mutta minä en tykännyt ja otin ne pois. Juoksen ja leikin kuten ennenkin, mutta Marre ei leiki minun kanssa. Jos se unohtaa, Mami sanoo ei. Muuten sisällä olevat voivat tulla ulos. Ja se ei olisi yhtään hyvä. Minun pitäisi ottaa monta päivää rauhallisesti, mutta mitä minä sitten muka tekisin?

Puoli vuotta!!  

Minä täytän puoli vuotta. se on jo melkoinen merkkipaalu. Me oikein juhlittiin sitä, Mami osti herkkupurkin ja söimme sen Marren kanssa yhdessä. Oli oikein hyvää, meriherkkuja. Sain minä pienen nokareen jäätelöäkin.
Ei se että sokerihiirillä putoaisi hampaat ollut kuin Mamin pelottelua. Minun ja Pilkku-siskon hampaat ovat lujasti kiinni ja velipoika kasvatti lisää hampaita! Sillä on hampaat kuin haikalalla (minä tiedän, että kalat asuvat purkissa).
Tavallisestihan pitkiä hampaita on ylhäällä yhtä monta kuin etutassuja, mutta veikalla on ylhäällä pitkiä hampaita kaikkien tassujen verran!

Olen melko varma, että sain ratkaistua sen vesilaatikon arvoituksen. Ratkaisuhan on niin yksinkertainen, etten käsitä miksen tajunnut sitä ennemmin. 
Vesi menee tietysti pois! Toiseen paikkaan!!!
Niinhän ruokakin tekee. Ensin se on kupissa. Kun se syödään, se menee sieltä pois ja toiseen paikkaan eli masuun. En tosin tiedä missä veden pois ja toinen paikka ovat, mutta uskon näin tapahtuvan. Eikö niin? Niinhän???

Lunta!!!!!

Mami, MITÄ tuo on?

Kylläpä minä yllätyin aamulla. Haistoimme Marren kanssa ulkona jotain outoa ja pyysimme Mamia avaamaan ikkunan ja arvatkaa mitä! Siellä ei satanutkaan vettä, vaan jotain outoja maidon värisiä klönttejä! Sitä sanotaan lumeksi! Ensin ajattelin sen olevan vähän kuin jäätelöä, mutta kun maistoin se ei ollut yhtään makeaa vaikka kylmää olikin. Marre kertoi sitä olevan aina paksun turkin aikoihin. Siksi turkkia sanotaankin "talviturkiksi". Taas opin uutta.
Mami ei halua minun sanovan itseäni kesäkissaksi, se on kuulemma ruma sana ja liittyy tyhmiin ja ilkeisiin ihmisiin, niimpä minä olen kesäpentu ja Marre on talvipentu. Marre olikin jo melkein vuoden kun näki ja koski ensimmäisen kerran lumeen. Se otti ison tassullisen lunta ja säikähti sen kylmyyttä ja heitti pallon lattialle. Se oli niin hauskaa, että teki toisenkin pallon jonka heitti lattialle. Kolmannesta tassullisesta malttoikin sitten maistaa.
Mami lupasi, että saan jouluna (se on talvella ja silloin tuodaan puu sisälle) käydä kokeilemassa lumessa kävelemistä.
Huisin jännää!!

Heipä hei! Lisäsin tähän kadonneita kuvia ja teksti hyppäsi jostain syystä tälle päivälle enkä saa sitä palautettua. Tässä on pikku pennun juttuja, joten en halua poistaa sitä, eli menköön nyt näin. Korjaan tän joskus.


 

Perjantai, 13. heinäkuuta

(Mami kertoo) Kaikille on tuttua että perjaintai 13. päivä on epäonnen päivä. Mutta tiedättekö miksi?

Keskiajalla perustettiin munkkiritaristo nimeltään Temppeliherrat. He osallistuivat ristiretkiin ja vuosien saatossa saivat koottua uskomattomat rikkaudet. Heillä oli valtavasti vaikutusvaltaa ja he keksivät mm. pankkilaitoksen. Rikkaus synnyttää kateutta. 1300-luvulla Ranskan kuningas oli pahasti velkaantunut järjestölle ja halusi tuhota heidät. Paavi Clemens V suostui tähän. Salamurhaajat lähetettiin matkaan ja jotta murhat tapahtuisivat yhtä aikaa, eikä näin ollen varotusta saataisi, murhaajat saivat sinetöidyt ohjeet jotka he avasivat sovittuna päivänä ja murhasivat lähes jokaisen Ranskan Temppeliherran. Tämä tapahtui vuonna 1307 perjantaina, 13. päivänä.

14.7.-12

En ole kirjoittanut pitkään aikaan ja on kait parasta aloittaa alusta. Olen uskomattoman kaunis tyttökissa, väriltäni hopeatabby, täytin toissapäivänä 10vko ja nimeni on Nekku-EI. Meidän laumaan kuuluu lisäksi ihminen nimeltään Mami ja ihana isosiskoni, suuri, oranssi 3 ½ vuotiasn Smarre eli Marre.

Minusta on kasvanut aivan hetkessä ISO KISSA. Kerroin viimeksi kuin opin pörröttämään, ja se jälkeen tapahtui ihan hurjasti parina päivänä. Opin kiipeilemään huonekaluja pitkin, hyppäämään huonekalulta toiselle, kiihdyttämään 0-100 alle sekunnin ja muutenkin hallitsemaan ruumiini.

Varmasti tässä auttoi hippa- ja painileikit Marren kanssa.

Ja opin lopulta myös pesemään itseni kokonaan itse. Silti vieläkin Marre pesee minut muutaman kerran päivässä. Niin minäkin pesen Marrea!!! No, ainakin korvat

.

Eräänä päivänä minä löysin puun!!! ja tiesin heti mitä puilla täytyy tehdä. Niihin tietysti kiivetään!!!

Niinpä minä kiipesin siihen. Puu alkoi uhkaavasti kallistua, mutta en irrottanut. Mami huusi kauhusta (pelkäsi varmaan että putoan) ja tuli nostamaan minut turvaan. Sen jälkeen se oli pitkään kylpyhuoneessa. Istuin vieressä ja katselin kun se latoi kiviä ja multaa puun juurelle ja jupisi koko ajan itsekseen.

Yritin jonkin ajan kuluttua kiivetä uudelleen, mutta mami nappasi minut uudelleen ja siitä asti se on suihkutellut  puuhun pahan hajuista ainetta.

Oli minulla toinenkin hieno kiipeilyteline reilu viikko sitten. Marrella oli tapana istuskella keittiöjakkaralla ja katsella ikkunasta ulos. Minulta meni pari päivää opetella kiipeämään jakkaran askelmia pitkin ylös. Opin tietysti eikä mennyt kauaa kun pääsin ikkunalaudalle. Siinä oli jonkinlainen verkko, jossa oli aivan minun kokoisia reikiä. Mami sai taas jonkin kohtauksen kun huomasi  minun tulevan aukosta SISÄÄN. Löytyi lisää verkkoa ja mami yritti laittaa sen poikittain ettei aukoista enää mahtuisi. Kesti melkein kolme sekuntia kun tajusin kuinka oivallinen kiipeilyteline siinä oli ja olin jo yläreunassa kun mami sieppasi minut TAAS pois.

Sitten se niittasi ikkunaan hyttysverkon paloja. Alareunaan jäi pääni kokoinen rako joka tukittiin laidanpalalla. Minuun ei taideta enää luottaa, sillä keittiöjakkara jätetään hyvin kauas silloin harvoin kun ikkuna on auki. Marre on HYVIN harmissaan tilanteesta. Ikkunasta katselu on ollut sen lempihuvia.

Tänään kiipesin ensimmäistä kertaa telineelle josta löytyi ylhäältä oikein mukava nukkumapaikka. Niin ja madot ovat taas sairastuneet sillä sain taas suuhun hassun makuista tahnaa.

                                                                         

Tiistai 24.7.12

Tänään minä lähden matkoille!! Tai oikeastaan Mami ja Marre lähtee, mutta minä pääsen mukaan. Minä näen ”junan”,eläimiä ja eteenkin tyypin jota sanotaan ”Liliksi”. En tiedä mikä se on, mutta se on siskon hyvä ystävä.

Kuulin että siskoni Pilkku osaa naukua!!!!

Edessä Pilkku

Minä kuulemma vaan piippaan. Mami sanoo, että olen kauniimpi ja kehittyneempi kuin sisarukset.

Veljeni Kakara. Meissä on samaa näköä