Mona in Memoriam

(Mami kertoo) 5.12 tuli kuluneeksi vuosi rakkaan kissani menehtymisestä. Vaikka asia Monan iän vuoksi ei tullut suurena yllätyksenä, suru oli todella valtava. Suhteeni Monaan oli erikoinen, me kuuluimme niin kiinteästi yhteen etten olisi voinut edes kuvitella sellaista olevan ihmisen ja lemmikin välillä.

Ensimmäinen tutkimusmatka

 Mona syntyi 27.5.1995 neljältä aamuyöllä kissani Meten nuorempana pentuna minun toimiessa kätilönä. Mette oli synnytyksestä niin poikki, että alkoi nukkumaan Monan istukan ollessa vielä sisällä, toisen pennun ryömien kiljuen oman istukkansa kanssa toisessa komerossa! Siinä iski jo pienoinen paniikki, mutta selvisimme kaikki, myös minä, tilateesta lopulta kunnialla. Jo päivän vanhana Mona ryömi kädelleni, johon uinahti nukkumaan.
Raidallinen pienokainen oli poikapentu nimeltään Moria, keskimmäinen pennuista tuli perätilassa,juuttui synnytyskanavaan eikä selvinnyt.
Mona oli luonteeltaan älykäs, muttei kovin leikkisä. Se oli erittäin hellyydenkipeä ja nuorena pahoitti mielensä jollei saanut tarpeeksi huomiota ja meni piiloon suremaan pitkiksikin ajoiksi. Vanhempana se osasi ottaa haluamansa huomion.

Ulkoruokinnassa. Mette, Moria ja Mona

Mona ja pikkuinen Marre

 Lisäksi se osasi olla todella pitkävihainen. Sen tavallisin murjotusaika oli kolme päivää, mutta Marren tultua, se murjotti jopa kaksi kuukautta! Kissa jota piti silittää 24/7 ei antanut minun koskea itseensä kokonaiseen kahteen kuukauteen!! Muut saivat kyllä silittää ja pennustakin se piti huolen vaikkei ollut sitä halunnut. Yhtä itsepäinen se oli kaikissa asioissa. Jos se jotain halusi, se jaksoi siitä jankata vaikka kuukausia ja loppujen lopuksi se sai aina tahtoinsa läpi. Mona oli nk. hoitajakissa ja sillä oli vakaa usko etten kyennyt tulemaan toimeen ilman sitä, tai ylipäätään kissaa. Viimeisinä päivinä se lisäsi Marre-paran ahdinkoa yrittämällä siirtää sille itselleen omimiaan tehtäviä. Huomasin Marren kyllä yrittävän, mutta sen luonteeseen ei kuulu sairaitten hoivaaminen, eikä laumasta huolehtiminen.
Talvella 2010-2011 Mona oli 15,5 vuotias ja sen kunto alkoi romahtamaan. Nelikiloinen kissa kutistui reilusti alle kolme kiloiseksi. Mennessämme eläinlääkäriin en ollut varma tulemmeko enää takaisin. Nivelrikko ja kuluneet hampaat kuuluivat ikään, mutta verikokeista selvisi huonon kunnon syy, erittäin paha kilpirauhasen liikatoiminta. Usean eläinlääkärikäynnin jälkeen löytyi vihdoin lääkeannostus millä arvot saatiin kuriin. Tabletti aamuin illoin. Yritin syöttää rakkaalleni herkkuja jotta paino nousisi, mutta turhaan. Kesästä se onneksi jaksoi vielä nauttia. Se oli elämänsä ensimmäiset kuusi vuotta kulkenut ulkona vapaana ja muutettuamme vaarallisemmalle alueelle, se nopeasti tottui ja tyytyi valjaisiin. Mutta sinä kesänä se käveli portaiden ohi suoraan hissille. 
Alkutalvesta rakkaan pentuseni terveys romahti. Se ei jaksanut liikkua, nukkuikin ruokakupin vieressä. Eikä siihen saanut koskea. Uskottelin itselleni että kyse on kilpirauhasvaivasta, etteivät lääkkeet tehoa. Kyse oli paljon pahemmasta. Tutkiessaan Monaa eläinlääkäri sanoi, että nyt ovat asiat todella huonosti. Asia varmistettin ultralla. Pernassa oli kasvain. Eikä näin iäkkäällä kissalla ollut toivoa selvitä pernanpoistosta. 

Rakkaani oli mentävä.
Myöhemmin ymmärsin molempien kissojen ollen tilantten tasalla paremmin kuin minä turhine toiveineni.
Marre itki viikon sylissäni ja nyppi surusta hännästään karvat pois, eikä sillä ole vieläkään yhtä tuuhea häntä kuin ennen. Se karkaili rappukäytävään ja juoksi portaita ylös ja alas ulisten täyttä kurkkua. Sydän siinä särkyi.
Minun on vaikea kirjoittaa kun kyyneleet sumentavat näön.
Mona Metentytär, oma rakkaani, kiitos kun vietit 16,5 vuotta kanssani.
Nuku hyvin.