HUH HELLETTÄ!!

 

Meidän pesä on ollut niin kuuma, etten ole jaksanut edes kirjottaa. Olemme Marren kanssa vain maanneet kaikki päivät ja pudotelleet karvoja. mami sanookin, että meillä on koko lattian kokoinen karvamatto.

Iltaisin ja aamuisin on jaksanut vähän leikkiä. Minun rakas keppilelu on mennyt piiloon. Se katosi sen jälkeen kun toisena yönä peräkkäin istuin kolmelta sängyn vierellä ja huusin Mamille “Leiki, leiki, leiki!!” Ehkä se tulee vielä takaisin.

Mami laittoi lisää verkkoa ikkunaan. Ennen alla oli pieni aukko josta sai pään työnnettyä ulos. Sitten meille tuli mielipide-ero mitä tarkoittaa olla sisällä. Minun mielestä riitti aivan hyvin että jätin hännän sisälle ja roikuin muuten ikkunalaudalla. Eihän sitä koskaan oltu sanottu paljonko kissaa pitää sisällä olla!! Me ollaan lähdössä retkelle katsomaan Lili-koiraa, kun ollaan ensin nukuttu muutaman kerran. Pääsen taas kävelemään nurmikolla ja mami vihjasi, että keppilelukin voi löytyä mukaan.

Marre kertoi minulle kissojen historiasta. Se oli kuullut sen Monalta joka oli kuullut emoltaan Meteltä joka oli kuullut sen Metsästäjien kesäjuhlilla.
(Siinä olikin outo tapaus. Kun Mette tuli minulle asuin alueella jossa kissojen oli helppo ja melko turvallista ulkoilla vapaana. Opetin kuitenkin Meten ja myöhemmin Monan päiväkissoiksi, eli kotiintuloaika oli yhdeksältä. Viimestään 23-24 aikaan kävin vislaamassa Meten sisälle.  Mona ei ollut öitä pois kotoa ja Mettekin vain harvoin, mutta joka ikinen heinäkuu se katosi vuorokaudeksi ja huomasin myös , että Monaa ja ikkunassa istuvaa sisäkissaa lukuunottamatta alueella ei näkynyt kissan kissaa. Kesäjuhlat joissa valehdellaan miten monta hiirtä ollaankaan pyydystetty on varmaan yhtä hyvä arvaus kuin mikä tahansa muukin.)
Aikojen alussa kun ihmistä ei vielä ollut, kissat asuivat metsissä, jopa talvella ja kovalla vesisateella!! Ruokakin piti metsästää itse. (Minä olisin varmasti hyvä metsästäjä. Olen harjoitellut jahtaamista hirmu paljon keppilelun kanssa ja jos Mami joskus unohtaa pumpulipallon vesilaatikkoon kalastan sen. Mutta en minä saattaisi syödä saalista. On karvoja ja höyheniä ja tuijottavatkin. Nillä kissoilla oli varmaan kova nälkä. Minulla ei koskaan ole ollut oikeastaan nälkä, eli en osaa sanoa kuinka nälkä pitää silloin olla.) Sitten ihmiset ilmestyivät ja niillä oli kova hätä. Hiiret ja iljettävät pennuntappajarotat söivät niiden kaikki ruuat. He miettivät mitä tehdä ja tulivat sitten pyytämään kissoilta apua ja kissat auttoivat. Kiitolliset ihmiset alkoivat rakentaa pesiä, etteivät kissat lähtisi pois ja tulivat itsekkin seuraksi asumaan. Kissat ja ihmiset pitivät toisistaan oikeen kovasti  ja kaikki olivat tyytyväisiä. Ihmisten ruoka säästyi ja pennut saivat masunsa täyteen.
Nykyisin hiiret ja rotat on metsästetty pois tai menneet kauas piiloon, en minä ainakaan ole koskaan sellaista nähnyt, lentävät ovat jäljellä ( niin minä ja Marre ainakin luulemme. Mona oli nähnyt oikeita hiiriä, mutta siitä on jo monta kesää).
Mutta ne voivat tulla takaisin. Me olemme aina valppaina ja siksi ihmiset kiitollisina täyttävät kuppimme ja tyhjentävät hiekkalaatikkomme.
Miksi minä en tiennyt tätä aiemmin? Sen voisi saada syntymälahjaksi emolta niinkuin joka kissan opuksen “101 nukkuma-asentoa” ( se oli ennen100, mutta Mette keksi uuden, kilpikonna-asennon) mutta ehkä me olemme silloin liian pieniä ymmärtämään.